Ja miten kävikään. Tapasin kesäkuun lopulla miehen. Punapartaisen, pitkähkön, sympaattisen, järjettömän ihanan. Asuu samassa kaupungissa. On kuusi vuotta vanhempi, lapseton, urheilullinen. Olemme pitäneet yhtä kohta seitsemän kuukautta ja edelleenkin tuo jaksaa sykähdyttää mun sydäntä. Välillä on ollut vaikeuksia, kivikkoisia teitä ja polkuja, ylä- ja alamäkiä. Näistä kerron ihan erillisessä postauksessa erikseen.
Muistanette postauksen, jossa kirjoittelin poltetusta sillasta? Otin ko. mieheen yhteyttä uudelleen jokin aika sitten ja annoimme koeaikaa ystävyyssuhteen uudelleen herättämistä varten. Tosin sähköpostin välityksellä toistaiseksi, mutta kuitenkin. Nyt en ole hänestä kuullut hetkeen mitään ja huomaan kaipaavani häntä. Hänellä on ollut elämässään suuria muutoksia tapahtunut ja taitaa olla juuri nämä päivät, jolloin jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu ja hän kääntää uuden lehden elämässään isänä. Toivon kuulevani hänestä pian jotain. Toivon, että koeaika onnistuu ja voimme olla jälleen ystäviä.
Pojan kanssa on ollut erityisen vaikeaa huhtikuun jälkeen. Päivät on ollut todella riitaisia ja vaikeita, haasteellisia. Ja siis todella.... JOKA PÄIVÄ. Voitte uskoa kuinka uupunut olen ollut päivästä toiseen, työpaikka oli ainoa paikka, jossa pystyi lepäämään. Helvetti alkoi yhä uudelleen kun haki tarhasta, päättyi kun vei tarhaan. Nyt yllättäen kahden viikon aikana tilanne on muuttunut täysin. Poika on jälleen omaitsensä! HURRAA!
Ja nyt näin lopuksi kysyn lukijoilta, jos niitä on enää... ;) Mistä asioista toivotte postauksia jatkossa?
 |
| Lähde |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti