Unelmavartalo?

Millainen on unelmavartaloni? Itselläni on kropassa epäkohtia, joita yritän työstää tavalla tai toisella. Ongelma-alueeni on erityisesti vatsa. Se on venynyt ja vanuttunut raskauden aikana ja ennen raskautta olin kovin paljon ylipainoinenkin. Ne kilot mitkä on lähtenyt, näkyy vatsassani myöskin tyhjänä etureppuna, raskausarpineen päivineen.

Sitä puhutaan, että kyllä se iho kiristyy ajan myötä. Kuinka kauan mun pitäisi siis odottaa sitä ihon kiristymistä? Synnytyksestä on kohta aikaa kolme vuotta ja mulla on tyhjä pussukka vatsallani. On sitä rasvakerrostakin siinä, jota täytyisi unelmieni vartaloani varten sulattaa pois.

Haluaisin litteämmän vatsan. Käsivarsiini jonkin verran muotoa. Pakaroihin pyöreyttä. Ratsupussit pois sisäreisiltä. Sitten olisin todella tyytyväinen. Ei vaan. Nimenomaan oon nytkin tyytyväinen ottaen huomioon sen, että olen laihtunut 20 kiloa. Se on ollut yksi suurimmista saavutuksistani, josta olen ylpeä. Kaikki nuo haluni on kovan työn takana, seuraavia tavoitteitani, mutta eivät pakollisia. Ajatukseni unelmavartalostani on lähinnä se, että miltä musta itsestäni tuntuu olla kropassani. Itsevarmuus on sitä mun unelmavartaloani, vaikka se ei ole sitä fyysistä puolta. Uskoisin olevani entistä itsevarmempi kun saan ryhtiä kroppaan työstämällä eri lihasryhmiä, saamalla vatsastani rasvakerrosta pois ja ihoakin kiristymään toivon mukaan, ajan myötä.

En kiirehdi kohti unelmavartaloani. Kiireettömällä työllä ja monilla eri tekijöillä pääsee jo pitkälle ja pysyviin tuloksiin. Ihailen sellaisia ihmisiä, joilla on järjettömästi itsekuria mm. treenaamista kohtaan ja jopa tarpeeksi aikaa keskittyä siihen treenaamiseen ilman lasta. Lapsi on jonkin asteen rajoite, mutta ei se tietenkään rajoita täysillä. Vuorotyö vaikuttaa myös pitkälti tähän projektiini.

Ihmeellisiä ihmisiä ovat myöskin ne, jotka saa pienellä treenaamisella isoja tuloksia, mutta taitaa siinä vaikuttaa pitkälti se rasvamäärä kehossa! ;) Rasva on se, mikä ei ihan hirveän helposti lähde, eikä todellakaan lyhyessä ajassa. Helpompaa olisi varmaan jos olisi oma ns. tukihenkilö, joka tsemppaa, kannustaa, patistaa, vahtii. Tukihenkilö vois olla myöskin samassa duunipaikassa kuin minä (haaveilee mahdottomuuksia), jolloin voisi vahtia kahvihuoneen herkutteluja. :P