Tämän vuoden alussa oli todella tehokasta liikkumista, nautin siitä, mutta miksi sitten lopetin yhtäkkiä kaiken. Tekosyiden varjolla vieläpä. Tärkeintä on se, että tiedostan sen, että olen käyttänyt tekosyitä, ettei tarttisi kahvakuulailla, juosta yms. Juoksemiseen sanon vielä sen, että juoksemaan en ole nyt koko kesänä juuri ehtinyt kun on tuo lapsi ollut eikä iltaisin kohtuulliseen aikaan hoitajaa saatavilla. Ihan oikea syy siis. Pyöräily ei lapsella vieläkään luonnistu. Kovat kitinät heti alkumetreillä eikä poljeta juuri ollenkaan. Päästään siis sata metriä tunnissa eteenpäin ja tuo sata metriä sisältää huutoa, narinaa, itkua, pyörän potkimista. Ja oikeasti, Pikku-E osaa kyllä pyöräillä, on vain tahdosta ja viitsimisestä kiinni. Ai mitenniin tässä oli kiukkuinen sävy? ;)
Nyt kun on pikkuhiljaa ruvettu tiedostamaan se, että olen käyttänyt tekosyitä enimmäkseen koko kesän ajan, ettei tarvitsisi liikkua niin voisi ruveta vaihtamaan asennetta. Huomenna kun menen iltavuoroon, otan pyörän alleni ja kuskaan pojan sillä päiväkotiin. Olen asennoitunut siihen, että vain ja ainoastaan aamuvuoroissa pyöräilen työmatkat pojan kanssa, mutta kuulostaako tämäkin nyt tekosyyltä? Entä jos ottaisi pyörän alleen myös iltavuoroissa? Ja autoilisi vain jos on ihan pakko (kovat sateet, lumet talvella ym.)? Pakotanko itseni liikkumaan väkisin tällä periaatteella taas? Ehkä. Entä jos ajattelisin näin: ota pyörä alle silloin kun siltä tuntuu? Let's try.
Entäs kotijumppailu? Tykkään heilutella kahvakuulaa, tehdä erilaisia lihastreenejä. Muuton myötä telkkari ja sohva voitti, samoin mukamas muut kiireet (festarit, tuplavuorot jne.). Mihin mun keho unohtui?
Laiskuus on ottanut musta selvästi otteen. Myös sosiaalisessa elämässä. En viitsi, en jaksa. Tän perusteella useimmat voisi kuvitella mun olevan masentunut, mutta en kyllä ole. Olen vain turhautunut itseeni. Tuntuu siltä, että hakkaan päätäni seinään aina vaan uudelleen ja uudelleen, saavuttamatta sillä kuitenkaan mitään.
...ja mä alan erakoitumaan! :O
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti