Yksinhuoltajuus on liian rajattu määritelmä. Kyseessä on oikeasti yhteishuoltajuus, mutta kuitenkin tämä on kaikkea muuta. Pikku-E:n isä tapaa lasta joka toinen viikonloppu, useamminkin jos haluaa. Teen suurimman kasvatustyön ja suurimmat päätökset kertoen niistä myös lapsen isälle ja kuulen hänen mielipiteensä mielelläni.
Käytännössä tämä huoltajuus siis on hyvin rinnastettavissa yksinhuoltajuuteen ja näin ollen käytän sitä määritelmää. Jos kyseessä olisi ns. fifty-fifty -tapaaminen tai joka toinen viikonloppu sekä extrat + isä asuisi samassa kaupungissa, puhuisin yhteishuoltajuudesta sen täydessä merkityksessä.
Arki ei ole aina helppoa, mutta sitäkin ihanampaa kun vaikeista vaiheista pääsee yli. Inhottavia aikoja ovat sellaiset, joissa lapsi huutaa tunnista toiseen, etkä tiedä miksi ja yrität viihdyttää lasta saaden päähäsi dvd-koteloita tai kirjoja (joista muuten tulee hienot mustelmat naamaan, been there) tai selvittää mikä on vialla. Sitten alkaa ottaa pannuun kun et tiedä enää mitä voisit tehdä, etkä etenkään voisi antaa lasta kumppanille ja lähteä itse päästelemään savuja ulos.
Parasta on se, että tällaisen jälkeen lapsi tulee sanomaan, että äiti sä oot paras. Siitä tietää, että lapsi nimenomaan luottaa suhun, ettet lähde pois silloinkaan kun ottaa pannuun. ♥
Tällä välin kun kirjoittelin tätä teksti, lapsi sai aikaan valtavan sotkun. Miljoonat kynät lattialla levällään, televisio pauhaa ja lelulaatikko tyhjennetty. Tämä äiti siis lähtee siivoamaan nuo sotkut ja kaappaamaan maailman ihanimman lapsen kainaloon lueskelemaan kirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti