Räytymistä

Vetämätön fiilis, pimenevät illat, kiukuttelut lapsen kanssa... Kaikkein pahiten korostuu oma yksinäisyys tällä hetkellä. Nyt on se hetki taas, jolloin suhteettomuus tuntuu pahalta. Joskus tekee pahaa katsoa ulkoilevia pariskuntia tai perheitä, kun itse olen yksin lapsen kanssa. Osaan nauttia sinkkuna olosta, olen onnellinen itseni ja lapseni kanssa, mutta selvästi tarvitsen sen parisuhteen.

Olen niin parisuhdeihminen henkeen ja vereen. Mussa on aukko, jonka täyttämiseen tarvitaan mies. Haluan ihmisen, jonka kanssa saan jakaa elämäni tärkeimpiä osa-alueita ja arkea toisen kanssa. Haluan tuntea rakkautta ja yhteyttä tiettyyn ihmiseen.

Mistä sitä tietää, milloin se oikea tulee eteen? Sen vain tietää. Eikös? Vaikka olen tavannut viimesen vuoden aikana hyvin varteenotettavia miehiä, joissa on potentiaalia. Se tunne on vain puuttunut. Pitääkö sitä olla sittenkään? Tuleeko se ajan kanssa jos alan seurustelemaan ilman tunteita jonkun potentiaalisen miehen kanssa?

Täältä

Yksinäinen sen sijaan en ole. Mulla on lapsi, ympärilläni aivan mielettömän ihania ihmisiä, joiden kanssa olen saanut jakaa asioitani. En vaihtaisi heitä mihinkään. Mulla on myös itseni, nautin itsekseni olemisesta. Silti... You know.