For a long time....

....ja mitä onkaan tapahtunut huhtikuun jälkeen? Liityin Tinderiin ystäväni patistamana, olin kyllästynyt elämääni ja kummallisiin deittijuttuihin. Lopetin deittipalstailut, treffi-ilmoitukset poistin kaikkialta missä niitä oli ja liityin Tinderiin ns. pelaamismielessä. Siitä sain huvini, ilman minkäänlaisia odotuksia.

Ja miten kävikään. Tapasin kesäkuun lopulla miehen. Punapartaisen, pitkähkön, sympaattisen, järjettömän ihanan. Asuu samassa kaupungissa. On kuusi vuotta vanhempi, lapseton, urheilullinen. Olemme pitäneet yhtä kohta seitsemän kuukautta ja edelleenkin tuo jaksaa sykähdyttää mun sydäntä. Välillä on ollut vaikeuksia, kivikkoisia teitä ja polkuja, ylä- ja alamäkiä. Näistä kerron ihan erillisessä postauksessa erikseen.

Muistanette postauksen, jossa kirjoittelin poltetusta sillasta? Otin ko. mieheen yhteyttä uudelleen jokin aika sitten ja annoimme koeaikaa ystävyyssuhteen uudelleen herättämistä varten. Tosin sähköpostin välityksellä toistaiseksi, mutta kuitenkin. Nyt en ole hänestä kuullut hetkeen mitään ja huomaan kaipaavani häntä. Hänellä on ollut elämässään suuria muutoksia tapahtunut ja taitaa olla juuri nämä päivät, jolloin jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu ja hän kääntää uuden lehden elämässään isänä. Toivon kuulevani hänestä pian jotain. Toivon, että koeaika onnistuu ja voimme olla jälleen ystäviä.

Pojan kanssa on ollut erityisen vaikeaa huhtikuun jälkeen. Päivät on ollut todella riitaisia ja vaikeita, haasteellisia. Ja siis todella.... JOKA PÄIVÄ. Voitte uskoa kuinka uupunut olen ollut päivästä toiseen, työpaikka oli ainoa paikka, jossa pystyi lepäämään. Helvetti alkoi yhä uudelleen kun haki tarhasta, päättyi kun vei tarhaan. Nyt yllättäen kahden viikon aikana tilanne on muuttunut täysin. Poika on jälleen omaitsensä! HURRAA!

Ja nyt näin lopuksi kysyn lukijoilta, jos niitä on enää... ;) Mistä asioista toivotte postauksia jatkossa?

Lähde

Suhteet

Viime aikoina on tullut paljon pohdittua suhteita. Oli sitten kyse ystävyyssuhteista, parisuhteista tai perhesuhteista. Perheessä yksi jäi pitkälle sairaslomalle viime vuoden puolella ja olen joutunut oman elämän ohella auttamaan häntä kovin paljon. Olen luopunut viikkojen aikana paljosta, ja huomannut, että oma elämäni on toisarvoista. Niinhän sen ei pitäisi olla. Ja sama rumba alkaa uudestaan, tosin yritän muistuttaa itselleni, että tämä on vain väliaikaista ja yritän löytää pieniä positiivisia puolia: puolen tunnin juoksulenkki, kauppareissurauhat, ehkä hetken treffitilaisuus. On taas hetken paikka olemassa, johon voin Pikku-Een viedä vähäksi aikaa. Ja se on kesä tulossa!

Olen joutunut luopumaan jopa yhdestä hyvästä ihmisestä viime vuonna, kummankin poltettua omalta osalta sillat takanamme. Luultavasti väärinkäsityksiä, mutta asiaahan ei voi setviä millään lailla vaan haukutaan toisemme pystyyn. Ei yritetä edes ymmärtää. Ehkä toisaalta hyvä näin, koska tiedän toisella olleen tunteita liikaa pelissä, joita mulla itselläni ei ollut antaa hänelle. Olen kieltämättä kaivannut hänen fiksuja ja hauskoja juttujaan. Toista hänen kaltaistaan ei ole, mutta minkäs teet. Life is going on. Tätä kun on jälkeenpäin pohtinut niin olisiko pitänyt ehkä antaa omillekin tunteille tilaa? Vai olisiko silloin yrittänyt liikaa ja pilannut myös sillä tavalla tämän ihmissuhteen? Olisiko silloin valehdellut itselleen vai olisiko koko juttu kääntynyt hyvään suuntaan? Lopulta olin hänelle virtuaalikaveri, ehkä hän ei olisikaan ollut sen arvoinen.

Parisuhteet? Mitä ne on?

Niitä on vaikea rakentaa millekään pohjalle kun yksistä treffeistä ei päästä sen pidemmälle. Sanotaan, että oli tosi mukavaa, nauretaan treffien aikana, jutellaan ja löydetään paljon yhteisiä piirteitä ja lopuksi halataan ja kävellään eri teille tietäen, että ei. Miksi ei? Mulla on ollut kiinnostusta taas enempi erääseen mieheen, ehkä toiseenkin, mutta ei niistä sitten sen koommin ole kuullutkaan pahemmin mikä on tosi harmi. Olen ottanut yhteyttä oma-aloitteisesti uudestaan ja kysellyt kahville vaikkakin vaan kavereiden kesken. Tässä vaiheessa olisi se ensijännitys pois pelistä ja pääsee ehkä syvemmin tutustumaan toiseen ihan ihmisenä. Mutta ei. Minkäs teet. Kiireitä, töitä, treenejä... Onko noi vähän liian samanlaisia ihmisiä kuin minä? :)

Sosiaalisuudesta hieman. Mun on ollut viime aikoina hirveän vaikea lähteä yksin liikkeelle. Tarvitsen jonkun ns. turvakseni, tuekseni. Kun on ollut tarpeeksi kauan itsekseen ja ystävien kanssakaan ei saa aina sovittua tapaamisia silloin kun kummallekin sopisi ja tuntuu, että muut käy koko ajan jossain ja minä kyyhötän itsekseni kotona kutomassa villasukkia tai treenaan yksin tai olen töissä tai kun ystävät kysyy hauskanpitoon niin mulla on lapsi kotona.. Hankalaa! Sitten kun kerrankin olisi aikaa niin kukaan ei ole liikenteessä, tavoitettavissa, en saa edes puolen tunnin kahviseuraa kahvilaan.

Kun lapsen kanssa lähtee leikkipuistoon, tuntuu, että ympärillä on erilaisia sisäpiirejä. Niihin on vaikea päästä sisään kun ei tunne ketään ennestään. Käyn pikku-E:n kanssa leikkipuistoissa kun aikaa on, kerran kahdesti viikossa ehkä. Vuorotyöarjessa on oma haasteensa ja kotona on kotityöt tehtävänä ja siinä samalla yrittää treenata omien tavoitteiden mukaisesti.

Kaikki kuvat Googlesta

Mieleen palauttelua vol. 1

Lueskelin blogeja tässä aamun ajankuluksi ja aika moni blogi muistutti siitä, mitä itse olinkaan tekemässä. Joskus tuntuu siltä, että pakotan itseni tavoittelemaan "täydellisyyttä" ja luovutan helposti kun en saakkaa haluamaani tavoiteltua viikossa tai kahdessa.

Tämän vuoden alussa oli todella tehokasta liikkumista, nautin siitä, mutta miksi sitten lopetin yhtäkkiä kaiken. Tekosyiden varjolla vieläpä. Tärkeintä on se, että tiedostan sen, että olen käyttänyt tekosyitä, ettei tarttisi kahvakuulailla, juosta yms. Juoksemiseen sanon vielä sen, että juoksemaan en ole nyt koko kesänä juuri ehtinyt kun on tuo lapsi ollut eikä iltaisin kohtuulliseen aikaan hoitajaa saatavilla. Ihan oikea syy siis. Pyöräily ei lapsella vieläkään luonnistu. Kovat kitinät heti alkumetreillä eikä poljeta juuri ollenkaan. Päästään siis sata metriä tunnissa eteenpäin ja tuo sata metriä sisältää huutoa, narinaa, itkua, pyörän potkimista. Ja oikeasti, Pikku-E osaa kyllä pyöräillä, on vain tahdosta ja viitsimisestä kiinni. Ai mitenniin tässä oli kiukkuinen sävy? ;)

Nyt kun on pikkuhiljaa ruvettu tiedostamaan se, että olen käyttänyt tekosyitä enimmäkseen koko kesän ajan, ettei tarvitsisi liikkua niin voisi ruveta vaihtamaan asennetta. Huomenna kun menen iltavuoroon, otan pyörän alleni ja kuskaan pojan sillä päiväkotiin. Olen asennoitunut siihen, että vain ja ainoastaan aamuvuoroissa pyöräilen työmatkat pojan kanssa, mutta kuulostaako tämäkin nyt tekosyyltä? Entä jos ottaisi pyörän alleen myös iltavuoroissa? Ja autoilisi vain jos on ihan pakko (kovat sateet, lumet talvella ym.)? Pakotanko itseni liikkumaan väkisin tällä periaatteella taas? Ehkä. Entä jos ajattelisin näin: ota pyörä alle silloin kun siltä tuntuu? Let's try.

Entäs kotijumppailu? Tykkään heilutella kahvakuulaa, tehdä erilaisia lihastreenejä. Muuton myötä telkkari ja sohva voitti, samoin mukamas muut kiireet (festarit, tuplavuorot jne.). Mihin mun keho unohtui?

Laiskuus on ottanut musta selvästi otteen. Myös sosiaalisessa elämässä. En viitsi, en jaksa. Tän perusteella useimmat voisi kuvitella mun olevan masentunut, mutta en kyllä ole. Olen vain turhautunut itseeni. Tuntuu siltä, että hakkaan päätäni seinään aina vaan uudelleen ja uudelleen, saavuttamatta sillä kuitenkaan mitään.

...ja mä alan erakoitumaan! :O