For a long time....

....ja mitä onkaan tapahtunut huhtikuun jälkeen? Liityin Tinderiin ystäväni patistamana, olin kyllästynyt elämääni ja kummallisiin deittijuttuihin. Lopetin deittipalstailut, treffi-ilmoitukset poistin kaikkialta missä niitä oli ja liityin Tinderiin ns. pelaamismielessä. Siitä sain huvini, ilman minkäänlaisia odotuksia.

Ja miten kävikään. Tapasin kesäkuun lopulla miehen. Punapartaisen, pitkähkön, sympaattisen, järjettömän ihanan. Asuu samassa kaupungissa. On kuusi vuotta vanhempi, lapseton, urheilullinen. Olemme pitäneet yhtä kohta seitsemän kuukautta ja edelleenkin tuo jaksaa sykähdyttää mun sydäntä. Välillä on ollut vaikeuksia, kivikkoisia teitä ja polkuja, ylä- ja alamäkiä. Näistä kerron ihan erillisessä postauksessa erikseen.

Muistanette postauksen, jossa kirjoittelin poltetusta sillasta? Otin ko. mieheen yhteyttä uudelleen jokin aika sitten ja annoimme koeaikaa ystävyyssuhteen uudelleen herättämistä varten. Tosin sähköpostin välityksellä toistaiseksi, mutta kuitenkin. Nyt en ole hänestä kuullut hetkeen mitään ja huomaan kaipaavani häntä. Hänellä on ollut elämässään suuria muutoksia tapahtunut ja taitaa olla juuri nämä päivät, jolloin jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu ja hän kääntää uuden lehden elämässään isänä. Toivon kuulevani hänestä pian jotain. Toivon, että koeaika onnistuu ja voimme olla jälleen ystäviä.

Pojan kanssa on ollut erityisen vaikeaa huhtikuun jälkeen. Päivät on ollut todella riitaisia ja vaikeita, haasteellisia. Ja siis todella.... JOKA PÄIVÄ. Voitte uskoa kuinka uupunut olen ollut päivästä toiseen, työpaikka oli ainoa paikka, jossa pystyi lepäämään. Helvetti alkoi yhä uudelleen kun haki tarhasta, päättyi kun vei tarhaan. Nyt yllättäen kahden viikon aikana tilanne on muuttunut täysin. Poika on jälleen omaitsensä! HURRAA!

Ja nyt näin lopuksi kysyn lukijoilta, jos niitä on enää... ;) Mistä asioista toivotte postauksia jatkossa?

Lähde

Suhteet

Viime aikoina on tullut paljon pohdittua suhteita. Oli sitten kyse ystävyyssuhteista, parisuhteista tai perhesuhteista. Perheessä yksi jäi pitkälle sairaslomalle viime vuoden puolella ja olen joutunut oman elämän ohella auttamaan häntä kovin paljon. Olen luopunut viikkojen aikana paljosta, ja huomannut, että oma elämäni on toisarvoista. Niinhän sen ei pitäisi olla. Ja sama rumba alkaa uudestaan, tosin yritän muistuttaa itselleni, että tämä on vain väliaikaista ja yritän löytää pieniä positiivisia puolia: puolen tunnin juoksulenkki, kauppareissurauhat, ehkä hetken treffitilaisuus. On taas hetken paikka olemassa, johon voin Pikku-Een viedä vähäksi aikaa. Ja se on kesä tulossa!

Olen joutunut luopumaan jopa yhdestä hyvästä ihmisestä viime vuonna, kummankin poltettua omalta osalta sillat takanamme. Luultavasti väärinkäsityksiä, mutta asiaahan ei voi setviä millään lailla vaan haukutaan toisemme pystyyn. Ei yritetä edes ymmärtää. Ehkä toisaalta hyvä näin, koska tiedän toisella olleen tunteita liikaa pelissä, joita mulla itselläni ei ollut antaa hänelle. Olen kieltämättä kaivannut hänen fiksuja ja hauskoja juttujaan. Toista hänen kaltaistaan ei ole, mutta minkäs teet. Life is going on. Tätä kun on jälkeenpäin pohtinut niin olisiko pitänyt ehkä antaa omillekin tunteille tilaa? Vai olisiko silloin yrittänyt liikaa ja pilannut myös sillä tavalla tämän ihmissuhteen? Olisiko silloin valehdellut itselleen vai olisiko koko juttu kääntynyt hyvään suuntaan? Lopulta olin hänelle virtuaalikaveri, ehkä hän ei olisikaan ollut sen arvoinen.

Parisuhteet? Mitä ne on?

Niitä on vaikea rakentaa millekään pohjalle kun yksistä treffeistä ei päästä sen pidemmälle. Sanotaan, että oli tosi mukavaa, nauretaan treffien aikana, jutellaan ja löydetään paljon yhteisiä piirteitä ja lopuksi halataan ja kävellään eri teille tietäen, että ei. Miksi ei? Mulla on ollut kiinnostusta taas enempi erääseen mieheen, ehkä toiseenkin, mutta ei niistä sitten sen koommin ole kuullutkaan pahemmin mikä on tosi harmi. Olen ottanut yhteyttä oma-aloitteisesti uudestaan ja kysellyt kahville vaikkakin vaan kavereiden kesken. Tässä vaiheessa olisi se ensijännitys pois pelistä ja pääsee ehkä syvemmin tutustumaan toiseen ihan ihmisenä. Mutta ei. Minkäs teet. Kiireitä, töitä, treenejä... Onko noi vähän liian samanlaisia ihmisiä kuin minä? :)

Sosiaalisuudesta hieman. Mun on ollut viime aikoina hirveän vaikea lähteä yksin liikkeelle. Tarvitsen jonkun ns. turvakseni, tuekseni. Kun on ollut tarpeeksi kauan itsekseen ja ystävien kanssakaan ei saa aina sovittua tapaamisia silloin kun kummallekin sopisi ja tuntuu, että muut käy koko ajan jossain ja minä kyyhötän itsekseni kotona kutomassa villasukkia tai treenaan yksin tai olen töissä tai kun ystävät kysyy hauskanpitoon niin mulla on lapsi kotona.. Hankalaa! Sitten kun kerrankin olisi aikaa niin kukaan ei ole liikenteessä, tavoitettavissa, en saa edes puolen tunnin kahviseuraa kahvilaan.

Kun lapsen kanssa lähtee leikkipuistoon, tuntuu, että ympärillä on erilaisia sisäpiirejä. Niihin on vaikea päästä sisään kun ei tunne ketään ennestään. Käyn pikku-E:n kanssa leikkipuistoissa kun aikaa on, kerran kahdesti viikossa ehkä. Vuorotyöarjessa on oma haasteensa ja kotona on kotityöt tehtävänä ja siinä samalla yrittää treenata omien tavoitteiden mukaisesti.

Kaikki kuvat Googlesta

Anorakkimies

Deittipalstoilla kun on taas ollut viime aikoina ja alkaa pieni ahdistus hiipiä mieleen. Tapasin (kerrankin pääsin lähtemään ulos!) vähän aikaa sitten yhden miehen, joka oli netissä kirjoittelun perusteella kaikin puolin mukava, ok-näköinen ja kaikkea.

Että ne kuvat valehteleekin yllättävän paljon, ja joillakin on jopa otsaa huijata itseään ja muita. Nimeän hänet anorakkimieheksi. Lähdin Helsinkiin asti tapaakseni hänet (yrittäessäni moneen otteeseen järjestää tapaamista ns. puoliväliin, aina tuli jokin este hänen osaltaan) ja siinä oli aika monta kommellusta ja treffit kesti tasan 20 minuuttia.

Oletin, että olisi ollut siististi pukeutuva, sporttinen, kohtelias ja mukava tyyppi, mutta todellisuus oli muuta: anorakki, huono ryhti, silmät kierossa, nuuska huulessa (savuton piti olla, okei, savuton, mutta liitän tähän savuttomuuteen myös nuuskan), lompsiva askellus jolloin minun piti juosta perässä, avasi ovia itselleen ja jätti aina minut oven taakse availemaan ovea uudestaan..

Voitte kuvitella mikä oli ilmeeni kun hän kaivoi puhelimen ja lompakon anorakin etutaskusta. Kahvit saatuamme eteen, juttelimme niitä näitä kunnes yhtäkkiä anorakkimiehellä olikin kiire lähteä katsomaan jotain seuransa peliä. Kertoi haluavansa tavata minut uudelleen paremmalla ajalla ja tinkasi useaan kertaan, että koska voisimme tavata, johon sanoin, että laitellaan viestiä, minulla kun ei ole kalenteria mukana. Voitte vain kuvitella, tuleeko tapaamista uudestaan vai ei. Oli muuten taatusti 10-15 kiloa heiveröisempi kuin oli kertonut.

Olin tapaamisen jälkeen pissiä housuuni ja tikahtua nauruuni pitkin Manskua ja Espaa. Mitä ihmettä se oli? Reppana.. Jatketaan sinkkuelämää ihan suosiolla! Ehkä suljen taas profiilini ko. saitilta.

Muutama pieni sääntö nettideittailulle:

1. Ole rehellinen itsellesi ja muille, älä laita tietoihin hyvin harhaanjohtavia faktoja. Todellisuus tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin. Kun todellisuudessa oletkin 160 cm pitkä, älä laita tietoihin olevasi 180 cm pitkä. Tai kun vartalosi on pikemminkin ylipainon puolella, huomioithan siellä olevan vaihtoehtoina mm. pehmeähkö, pyöreähkö tai vastaava, älä laita normaalia/hoikkaa/sporttista jos et niitä oikeasti ole. Minä ainakin arvostan sitä, että uskaltaa myöntää myös itselleen oman kehonkuvansa.

2. Treffeillä ole kohtelias, olit nainen tai mies.

3. Pukeudu siististi, äläkä arkivaatteisiin. Onhan se ihan ensimmäinen tapaaminen netissä juttelun jälkeen! Jätä anorakki kotiin, tai mieluummin... polta se ennen kuin alat tapailemaan uutta tyttö-/poikaystävääsi. Varsinkin jos anorakki on viime vuosituhannelta.

Mulle vähän lovee!

Voi minua, pientä rakkaudennälkäistä. Facebook on tällaiselle yksinäiselle melkoisen vaarallinen paikka kun siellä näkee hiljattain alkaneita parisuhteita sekä sellaisia, jotka ovat kestäneet useamman vuoden ja silti ovat vieläkin rakastuneita toisiinsa. Alkaa kalvaa tämän sisintä kun itse en ole löytänyt sellaista miestä, jonka kanssa voisi nauttia suurenmoisesta tunteesta. 

Toisaalta sitten taas olen tyytyväinen siihen mitä mulla on. Pikku-E on parasta elämässäni ja tänään alkaa puolen vuoden työsopimuskin. Tää on mun elämä, jonka olen itse itselleni rakentanut ja olen tyytyväinen. Se jokin vain puuttuu siltikin ja kyllä sitä alkaa kaivata tässä vaiheessa elämässä todenteolla. 

Se kun saat jakaa elämääsi toisen tasavertaisen kumppanin kanssa, se kun saat purkaa huolesi, kiukkusi, turhautumisesi. Se kun saat jakaa ilosi, elämäsi suurimmat onnistumisesi, nauraa yhdessä jonkun kanssa. Se kun saat harrastaa mieleisiä asioita toisen kanssa, käydä keikoilla, juhlia kun siihen aihetta on ja olla kotona kainalokkain televisiota katsellen. 

Ja erityisesti se, kun sua rakastetaan ehdoitta, täysillä, juuri sellaisena kuin sinä olet.

Mulle vähän lovee subkutaanisesti!
Google

Kun päässä...

...joku huutaa RUN SANVU, RUN! Jokin on mennyt pieleen. Deittasin yhtä todella kivaa miestä, pientä ihastumista oli alkuunsa jo kuvioissa. Kahdesti oon nähnyt hänet ja eilen kävi niin, että toinen olikin niin pahasti ihastunut muhun, etten enää tiennyt mitään. Mulla on oletus, että hissuksiin katsotaan mihin jokin asia johtaa ja jos ei ole pientä ihastumista suurempaa niin voi muitakin tapailla.

 Juttelimme asiasta eilen, ja tämä Herra Heavy on pahoillaan. Mä taas oon enemmän pahoillani, koska oikeasti. Ei kukaan ihastu toiseen täyttä pahkaa parin tapaamisen perusteella. Vai ihastuuko? Tässä vaiheessa ei voi tietää onko ihastuminen pelkästään "hei, uus ihminen"-ihastumista, "kaipaan enemmän tunnetta kuin sitä ihmistä"-ihastumista tai jotain muuta. Ihastuminen on niin laaja käsite ainakin omassa päässäni, että mä en pystyisi viemään minkäännäköstä ihmissuhdetta vakavammalle asteelle pelkän ihastumisen perusteella. Sovittiin, että nyt Herra Heavy rauhottuu, tapaamme toistaiseksi kahvin merkeissä, että tilanne tasoittuu.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Ja oon deitannut toistakin miestä. Ja oon hämmentynyt kuinka samanlainen toinen ihminen on. Nimeksi annettakoon Herra Photo. Niin ajatuksiltaan kuin taustoiltaan, sielultaan. Niin samanlainen. Haluanko tapailla siinä mielessä toista, kun hän on niin samanlainen? Olisiko parisuhde tylsää kenties, jos pidemmälle ajatellaan? Tarvitseeko ihminen vastakohtaa täydentämään itseään vai samanlaista ihmistä rinnalleen?

Sen tiedän näistä molemmista, että nämä ihmiset ovat olleet tutustumisen arvioisia. Herra Heavyn kanssa tulee olemaan vähintään hyvää ystävyyttä. Ystävyys on kuitenkin kultaakin kalliimpaa.

Oon puhunut yhden hyvän ystäväni kanssa asiasta, vuodattanut omaa oloani ja se on helpottanut ajatuksiani. Suhde voidaan viedä vakavammalle asteelle vasta kun tulee tunne, että tuo on se oikea, teen ihan mitä vaan saadakseni hänet, myyn vaikka mummonikin (nyt tässä vaiheessa kuuluu ottaa tämä vitsillä). Te rakastuneet ihmiset. Tiedätte mistä puhun.

WeHeart

Räytymistä

Vetämätön fiilis, pimenevät illat, kiukuttelut lapsen kanssa... Kaikkein pahiten korostuu oma yksinäisyys tällä hetkellä. Nyt on se hetki taas, jolloin suhteettomuus tuntuu pahalta. Joskus tekee pahaa katsoa ulkoilevia pariskuntia tai perheitä, kun itse olen yksin lapsen kanssa. Osaan nauttia sinkkuna olosta, olen onnellinen itseni ja lapseni kanssa, mutta selvästi tarvitsen sen parisuhteen.

Olen niin parisuhdeihminen henkeen ja vereen. Mussa on aukko, jonka täyttämiseen tarvitaan mies. Haluan ihmisen, jonka kanssa saan jakaa elämäni tärkeimpiä osa-alueita ja arkea toisen kanssa. Haluan tuntea rakkautta ja yhteyttä tiettyyn ihmiseen.

Mistä sitä tietää, milloin se oikea tulee eteen? Sen vain tietää. Eikös? Vaikka olen tavannut viimesen vuoden aikana hyvin varteenotettavia miehiä, joissa on potentiaalia. Se tunne on vain puuttunut. Pitääkö sitä olla sittenkään? Tuleeko se ajan kanssa jos alan seurustelemaan ilman tunteita jonkun potentiaalisen miehen kanssa?

Täältä

Yksinäinen sen sijaan en ole. Mulla on lapsi, ympärilläni aivan mielettömän ihania ihmisiä, joiden kanssa olen saanut jakaa asioitani. En vaihtaisi heitä mihinkään. Mulla on myös itseni, nautin itsekseni olemisesta. Silti... You know.

Nettideitit

Tarpeeksi kauan kun on ollut sinkkuna niin ajautuu satunnaisesti deittipalstoille ja huomaa aina saman kuvion. Naisella on profiilikuva, miehellä ei. Sitten vingutaan kun nainen pyytää kuvaa miehestä, eikä mies saa laitettua millään edes sähköpostiin. Syinä on usein "en osaa". Aika tylsää. Olen joutunut tästä syystä aika usein sanomaan, että jossei kuvaa oo tarjota kuvasta niin unohda ja siitä aletaan kiukuttelemaan, että mä oon pinnallinen. Tätä varmasti tapahtuu päinvastoinkin. Miehellä on kuva, naisella ei ole ja sama kuvio toistuu.

No, mitäs se pinnallisuus sitten on? Koska netistäkään ei saa tähän sanaan mitään järkevää selvitystä, keskustelupalstat ovat täynnä ihmisten erilaisia käsityksiä pinnallisesta ihmisestä, kuitenkin oikeita. Pinnallinen ihminen on sellainen, joka ei katso pintaa syvemmälle. Ulkonäkö on kaikki kaikessa. Totta.

Se, että olenko minä sitten pinnallinen? Ehkä ihan vähän. Tuntuu luontevammalta keskustella jonkun kanssa netissä, kun hänellä on kasvot. Ja en oikeastaan haluaisi ulkonäöllisesti susirumaa ihmistä itselleni, myönnän sen jopa. Haluan, että ihminen miellyttää niin mieltäni kuin silmääni. Lopullinen ratkaisu tulee tietysti kemioista, kuinka hyvin tulee juttuun toisen ihmisen kanssa, ollaanko samalla aaltopituudella ja se juttu. Se tietty juttu pitää olla, muuten ei tule mitään.

Näin yksinhuoltajana sitä alkaa asettamaan vaatimuksia parisuhteelle tai sen löytämiselle. Kuka tahansa ei enää kelpaakkaa. Se, että kuka kelpaa minulle, sitä en tiedä (vielä). Sen varmaan tietää silloin kun "kelpo" mies astuu eteeni? Se voi olla joku ystäväpiiristäni tai joku tuntematon kaupan kassajonossa. Tai joku deittipalstoilta. The Mies tulee silloin kun sitä vähiten odottaa.

Täältä